Chatit
Elokuvat
Filatelia
Ilmaiseksi netissä
Hakukoneet
Kirjallisuus
Ladattavia ohjelmia
Lemmikit
Lähetä e-kortti
Musiikki
Osta ja myy
Pelit
Reseptit
Sarjakuvat
Treffit
Urheilu
Vitsit

Kotisivulle
Jatkokertomus
Runot

Ehdota linkkiä
Lähetä palautetta

Englannin kielisille sivuille

HYPER! linkkivaihto

Jatkokertomukset

Jatkokertomus 1:

Lehdet olivat punaisia ja oransseja, jotkut vielä vihreänkeltaisia, enkä jaksanut niiden kirkuvia värejä ympärilläni valumassa, aamuauringon kirkastamina kuin eilinen pirtu tislauskertojen. En kävellyt hiekkatien
korviaraastavaa rahinaa vaan juuri sopivasti peräänantavaa nurmimattoa, jonka märkyyteen uppoavien kenkieni kyljet tummuivat ja jaloissa tuntui viileältä. Nihkeältäkin. Kengät olivat olleet jalassa jo pitkään. Mistä
on tietysti turha huolia, jos hampaita ei ole pitkään aikaan harjannut.

Vilu väistyi kävellessä eikä vatsani enää pyörinyt -- se pysyi melkein paikallaan, tarjosi vain välillä kitkerää kielen päälle. Pahemmistakin olin selvinnyt. Töihin oli vielä melkein tunti. Jos uskaltautuisin kahville, mutta hampaat piti harjata. Niinkuin sillä enää olisi väliä, mutta eihän tuo rosoinen töhkä voinut pidemmän päälle olla hyväksi. Töissä taisi olla suihkukin.

Taas sitä piti. Tai en tiedä, pitikö varsinaisesti, mutta tuli. Otettua. Ja tehtyä ja alkuillan nousutunnelmissa siipiä koeteltua, koettelematikin lennettyä linnunrataa ympäri taas uudesta tuopista vauhtia hakien, niinkuin ei Jyrkillä imetystä kirkkaasta olisi riittänyt. Eihän noissa koskaan riitä, ja pitää toivoa vain järjen pysyvän
sen verran pidempään hereillä, että hoksaa hillitä ennen lopullista ratkaisua. Ratkaisua tajuntaongelmaan siis, tuhottavaksi toimittamistahan se, mikä joskus on niin tarpeellista, että kun sitä tarpeettomasti tulee muka huvin vuoksi tehtyä ja ennen työpäivää, niin tarkemmin ajatellen voi jo vähän pelottaakin. Arkiylläpitohommista ei
ainakaan sen vuoksi pitäisi tinkiä. Nytkin oli hammasharja ollut mukana, mutten vain sitä ollut käyttänyt.

Alkoholiongelma. Nyt. Ei sitä varmaan ääneen uskaltaisi ajatellakaan, ainakaan muuten kuin näin tyhjän puiston läpi oikoessa, sanomisesta puhumattakaan, jollei tilan tiedostaminen sallisi tätä myöhemmin historiasta poispyyhittävän. Tuleehan sitä hölmöjä ajateltua ja tehtyä. Siihen kai se valokuvien retuseeraus neuvostoliitossakin perustui -- menneet on menneitä, mitäs niistä tai niitä ja omaisiaan haikailevista, meillä on nyt omat jutut ja isot tuotot kansan omaisuudesta ilman optiojärjestelyjäkin.

Hammasharja. Hammasharja. Per-tin nimipäivä. Eiköhän se kahvi olisi parasta, mieluummin loivennusterästyksen kera, mutta mistäs moista tähän hätään. Ehkä niistä nuorison energiajuomahömpötyksistä olisi.

T.R.

Lähetä jatkoa tälle kertomukselle tästä.

Jatkokertomus 2:

- Mitä? Onnettomuus?...Sairaalaanko? Milloin?....Oijoi..selvä on. Tulen ihan heti.
Vilhelmiina Viitanen laski luurin alas, lisäsi hiukan puuteria kasvoihinsa ja kiirehti eteiseen. Hän oli juuri saanut tietää poikansa Simon joutuneen autokolariin.
- Voi, kunpa Viljami ei vielä saisi kuulla tätä, Simo rakastaa isäänsä suunnattomasti, Vilhelmiina hätäili.
Juuri kun Vilhelmiina oli aukaisemaisillaan oven, se avautuikin ja hän näki kynnyksellä nuoremman tyttärensä Soilen.
- Hei äiti. Onko sinulla kiire johonkin.
- On, sairaalaan. Simo on...joutunut kolariin, Vilhelmiina vastasi.
Soile kauhistui uutisista. Hän ei ollut osannut odottaa tällaista.
- Tietääkö isä? hän kysyi toivuttuaan.
- Ei luultavasti vielä, mutta kyllä hänkin varmasti tiedon kohta saa, Vilhelmiina vastasi tyttärelleen.
- Missä Marja on? Soile jatkoi kysymyksiään.
- Hän on yhä patikkaretkellään ystävättärensä Mirellan kanssa, Vilhelmiina vastasi jotenkin hajamielisesti. Hänen päähänsä ei mahtunut tuolla hetkellä kuin yksi asia. Hän tiesi, että hänen oli päästävä Simon
luo mahdollisimman nopeasti. Helppoa siitä ei tulisi, poika kun oli asunut jo kolme vuotta Oulussa yksinään, mutta Vilhelmiina ei ollut niitä naisia, jotka jäävät voivottelemaan ja voihkimaan. Ei, hänellä oli tapana laittaa
heti toimeksi.
- Pidä kännykkäsi auki, Soile. Minä kerron kyllä heti, kun tilanteeseen tulee selvyyttä, Vilhelmiina hyvästeli tyttärensä hätäisesti ja riensi ulos ovesta. Soile katsoi äitinsä jälkeen ja toivoi kaiken menevän hyvin.
- Ei olisi pitänyt päästää häntä sen Jaakon mukaan. Jaakko on aina ollut varomaton ratissa, Vilhelmiina ajatteli kiiruhtaessaan autoon ja lähtiessään pihasta Oulua kohti. Kokkolasta Ouluun ei päässyt kovin nopeasti, mutta Vilhelmiina ei kyennyt sillä hetkellä ajattelemaan muuta kuin sitä, että kyse oli hänen poikansa elämästä ja hän oli sentään Simon äiti. Hänen olisi kertakaikkiaan saatava mahdollisimman pian tieto Simon tilanteesta.
Vilhelmiinana ajaessa sairaalaa kohti hänen miehensä Viljami ajoi puolestaan tukkirekkaa kohti Kokkolan rautatieasemaa.
- Mitenkähän Jaakko jakselee? Pitäisi pyytää hänet joskus patikkaretkelle. Saisimme puhua asioista miesten kesken.
Vilhelmiinan tytär Soile ei malttanut odottaa tietoja sairaalasta. Hän halusi kertoa isälleen itse. Siksipä hän soitti tämän autopuhelimeen ja kertoi tilanteesta. Viljami Viitanen järkyttyi kuulemastaan.
- Kauheaa! Missä äiti on? oli hänen ensimmäinen reaktionsa.
- Lähti Ouluun vartti sitten. Olen varma, ettei hänen päähänsä muutamaan viikkoon mahdu muuta kuin Simo. Että tämän pitikin tapahtua juuri Marjan lakkiaisten alla. Tulosten julkistamiseen on enää viikko, ja hän hermoilee jo nyt vieraslistasta. Tottakai minä olen koettanut auttaa häntä laatimaan sitä, Soile selitti.
- Tosi kamalaa. Ei kai Jaakko ollut mukana? Viljami kysyi, poika kun oli ollut hänen mielessään paljon viime aikoina.
Soilesta tuntui kuin hänen niskaansa olisi pudotettu pommi. Hänen oli kuitenkin kerrottava isälleen totuus.
- Jaakko...Jaakko oli kuljettajana, hän vastasi tuskin kuuluvalla äänellä.
Viljami kauhistui kahta enemmän.
- Eikö kummastakaan ole kuulunut mitään sitten onnettomuuden?
Viljami kysyi tyttäreltään saaden kieltävän vastauksen.
- Että Simo menikin! Minä olen niin monesti häntä varoittanut, ettei hän saisi missään olosuhteissa mennä autoon, jonka kuljettajana on Jaakko Mäkiranta. Jaakko on yhä liika kokematon kuljettaja moottoritiellä,
vaikka hänellä onkin jo kolmatta vuotta kortti. Aavistin, että jonakin kauniina päivänä käy vielä näin.
Viljamin ja Soilen puhuessa toistensa kanssa Vilhelmiina kurvasi Mazdallaan OYKSin ensiavun sisäänkäynnin luo. Hän oli soittanut sairaalaan matkan varrelta kännykällään ja saanut kuulla poikansa olevan yhä ensiavussa tehohoidossa. Matkalla häntä olivat alkaneet ahdistaa kysymykset siitä, miksi Jaakko ja Simo olivat ajaneet Ouluun johtavalle moottoritielle, ja mikä oli johtanut onnettomuuteen, sekä auton nopeus. Miten kovaa Jaakko oli ajanut? Oliko hän enää edes elossa? Simo oli sairaalan antamien tietojen mukaan yhä elossa, vaikka kriittisessä tilassa. Hänet jouduttaisiin ehkä leikkaamaan.
Näissä mietteissä Vilhelmiina kiiruhti ensiapuun ja pysäytti ensimmäisen hoitajan, jonka näki.
- Miten Simo voi? Olen hänen äitinsä, Vilhelmiina Viitanen. Onko hän elossa yhä?
- Rouva Viitanen, aivan. Miehnne soitti hetki sitten ja sanoi olevansa matkalla tänne. Poikanne siirrettiin juuri teho-osastolle. Lääkäri tulee kohta antamaan tarkempia tietoja hänen voinnistaan, nuori vaaleatukkainen ja silmälasipäinen naissairaanhoitaja vastasi kiiruhtaen sitten poliklinikalle samantien.

P.I.

Lähetä jatkoa kertomukseen tästä.